Mummolan paluu tulevaisuuteen

Mummo, sinä olet Tähti!

Tämä voi tuntua sinusta hämmentävältä, mutta sinusta puhuvat nyt kaikki. Tähtikokit vannovat ”mummolan keittiön” nimiin, edustat kaikkea hyvää ravinto-opillisesti, eettisesti ja ekologisesti. Makumaailmasta puhumattakaan. Brändinä koko Suomi haluaa esiintyä Maailman Mummolana. Presidenttimmekin on kaikkien mammojen äiti, siis mummo.

Mummolan ruokalista on kehyksissä jo monen kakkosasunnon seinällä, ja urbaaneissa oloissa se on tietokoneen ja näytön pohjakuvana.

Eivätkä keittiösi à la carte ja terveellinen Mummon dieetti ole ainoita hypetyksen kohteita. Myös romanttinen mummola on nyt nostalgisten ja eskapististen päiväunien matkakohde. Näkisitpä sen naivistisen kauneuden – räsymatot, pitsiliinat, puuhellan, jälkilämpöä hohkaavan leivinuunin ja tietysti kissan. Ikkunasta näkyvät omenapuu ja perunapellon laita.

Ehdit olla vuosikymmenien ajan unohduksissa, vaikka Ruotsilla oli Husmanskost ja italialaisilla Cucina Povera. Nyt meillä on Mummola Revisited.

Löytäessämme sinun reseptivihkosi löysimme myös ratkaisun terveys-, ravitsemus- ja laihdutuskiistoihin, jotka tuhansina kirjoina ovat täyttäneet kirjahyllyt. Ja internetsivustot siihen päälle.

Suomessa maineesi kruunasi kahden Michelin-tähden mestari teoksellaan Mummola. Sen reseptit olivat pieteetillä rekonstruoituina juuri ne samat ohjeet, jotka löytyivät vanhasta vihostasi: kesäkeitto, jääsilli, makkarakastike, köyhät ritarit. Maksalaatikkokin on päässyt mukaan, ilman rusinoita.

Toisessa ruokakirjassa toinen kokki laittaa ruokaa metsänkasveista. Niistä, joita maalla 50- luvulla syötiin, kun ei muuta ollut. Ennen kuin jälleenrakennus edistyi ja elintaso nousi, niin että saatiin vitamiinitkin appelsiineista. Ettei aina niitä omenoita.

Nyt metsäkasvit ovat suurinta huutoa, jopa Michelin-tähtiravintoloissa. Rovaniemellä yksi ravintola tarjoaa jäkälää herkkuna. Poronruokaa! Ulkomaalaisille sekin on hienoa herkkua.

Hyvä Mummo! Eläköön Mummola!

Voin melkein kuulla arat vastaväitteesi. Että silloin elettiin köyhää aikaa. Usein syötiin epäterveellisesti. Parempaa ruokaa syötiin siskon luona maalla, vaikka aika yksipuolista. Että teillä Vallilassa oli puuhella vielä 60-luvulla, mutta ei leivinuunia. Voi härskiintyi ikkunalla.
Visiitille tulleet lapset söivät 60-luvulla Elannon ranskanleipää – silloin sai jo pehmeää vehnäleipää – ja isoina siivuina lauantaimakkaraa. Parhaimmillaan makaronilaatikkoa, joka aina vähän paloi pinnasta, kuivui tai oli vetistä. Sanoit aina, että onneksi ketsuppi on keksitty.
Heinz! Ulkomaalaista.

Ja mikä pahinta, mikäli oikein muistat, et kyllä ollut kummoinenkaan kokki.

Mummo. Olet turhan vaatimaton. Nyt eletään mielikuvabisneksen aikoja, ja Mummon keittiö on hieno mielikuva jos mikä.

Tämän päivän todellisuutta, nopean muutoksen ja uuden tiedon kovaa ydintä edustaa molekyylikeittiö. Se koostuu pienistä molekyyleistä, jotka sitoutuvat eri tavoin toisiinsa.

Niitä on tutkinut turkulainen tohtori ja professori, joka myös luennoi molekyyleistään. Hänen mukaansa ruoka on aina kemiaa. Tiedettä ja keitettynä sovellettua tiedettä. Tutkimusta ja keittämistä.

Uskon, että professori on oikeassa. Mummo, sinäkin teit aikanasi tieteellisiä kokeita puuhellasi ääressä, tai ehkäpä sovelsit tiedettä. Kun ruoka onnistui, molekyylit sitoutuivat liukkaasti mutta silti pitävästi.

Mutta professorikin on kotikokki. Hän on sanonut, että joskus onnistuu, toisinaan sitten taas ei. Silloin hän ei ole yhdistänyt molekyylejä oikein, ei varsinkaan proteiineja.

Anyway, mummo: professori opetti minulle niksin, jolla vispipuurosta tulee silkkiä ja samettia. Puurohan menee kylmässä tönköksi, ihan niin kuin Atrian vispipuuro. Kun lisäät siihen tilkan oikein kylmää kraanavettä ja vispaat kaikin voimin (itse käytän sauvavatkainta), siihen muodostuu pieniä ilmakuplia, se vaalenee ja vaahtoaa. Se on niin hyvää, että oma lapsenlapsenikin syö sitä. Suomalaiset kokit valmistivat sitä vadelmista, kun suomalaista
ruokaa esiteltiin eräässä varastorakennuksessa Lontoossa. Ruokavieraat nauroivat ja huusivat: Manna! Manna!

Professorin oppeja seuranneet keittiömestarit olivat aikansa hyvin suosittuja, jotkut saivat jopa Michelin-tähtiä, mutta pianhan se meni ohitse. Kemia on loppujen lopuksi tylsää, oli jo koulussa 60-luvulla. Nyt ei kukaan muista molekyylejä, tiedekokkeja ja turkulaista professoria.

Nyt me teemme ravintoloissa ja kotikeittiöissä pyhiinvaellusmatkoja punaiselle tuvalle. Meidän sukuhaaramme Vallilan yksiötä ei kukaan silti halua muistella. Se oli sellaista köyhää ja noloa aikaa.

Christer Lindgren

PS. Päätoimittaja uhkasi ”editoida” tämän jutun. Tarkoitti luultavasti ”deletoida”. Toivottavasti pääsemme eetteriin.

Seuraavassa numerossa: Varo suomalaista ruokaa!