Syökää kanaa, syökää kanaa!
Monet muistavat tämän telkkarin pikkupossun vetoomuksen henkikultansa säilyttämiseksi. Joitakin vuosia sitten marras-joulukuussa esitetty TV-kampanja oli hauska, mieleenpainuva ja kaiken lisäksi asiallinen. Kana ja kukko ovat hyvää ravintoa: vähärasvaista ja kevyttä vaaleaa lihaa. Siis jos sitä jostain saisi.
En nyt puhu broilerista, jota kaikki markettien hyllyt ovat väärällään. En myöskään puhu loppuun munineista ikälopuista kanoista, joita aikoinaan myytiin pakastealtaasta ”patavalmiina kanana”. Puhun syöttökukosta tai -kanasta, nuoresta, pulskasta ja lihaisesta . Se on munatuotannosta erikseen otettu, teuraaksi tarkoitettu eläin.
Meillä Suomessa on tarjolla vain Ranskasta tai Belgiasta tuotua syöttökukkoa Maassamme toimii tietääkseni yksi tai vain muutama lihantuotantoon erikoistunut kukkola. Niiden tuottama liha menee kuin kuumille kiville helsinkiläisiin ravintoloihin. Tilaa uusille tuottajille siis olisi.
Ranskalaisissa lähikaupoissa sen sijaan valikoima on laaja: pieni kananpoika on poussin, kananpoika on poule, nuori kana on poulet de grain, lihotettu nuori kana on poularde ja kukonpoika chapon. Kaikkia on saatavana ainakin tilauksesta pikkukaupunkien jopa kylien lintukaupoista. Erikoisliikkeet ovatkin Ranskassa ja muuallakin Euroopassa elintarvikkeitten ostopaikkoja.
Suomessa on toisin mutta aina ei ole ollut niin. Lapsena asuin talossa, jossa oli Maanviljelijäin Maitokeskus ja kemikalio, naapuritalossa oli HOK:n lihakauppa, siirtomaatavaraliike ja maitokauppa ja kun jaksoi kävellä seuraavaan taloon oltiin Elannon lihakaupassa ja maitokaupassa. Vähän mäkeä ylöspäin oli siirtomaatavaraliike Varuboden. Kaikki ne ovat kadonneet. En muista, kuinka erilaisia liikkeet olivat, mutta tuoksu joka kaupassa oli omansa.
Ruoka tulee maalta. Jaksan jatkuvasti ihmetellä Suomen ja muun Euroopan välistä kuilua ruokakulttuurissa. Meillä vaan jaksetaan uskoa kaupan ja teollisuuden keskittymisen tuomiin etuihin, kun kaikkialla muualla ollaan lujaa vauhtia menossa luomutuotantoon, lähiruokaan ja jopa biodynaamiseen viljelyyn. Meillä puhutaan kauniita sanoja maaseudun kehittämisestä, mutta teot ovat jääneet vähiin. Valtioneuvosto ja ministeri Anttila voisivat välittömästi ryhtyä kehittämään maaseutua, jos niin haluaisivat. Se ei maksa paljon. Maaseutu pidetään elävänä kehittämällä maaseutuelinkeinoja kuten matkailua, lähituotantoa ja maisemointia. Yrittäjät itse maksavat toimenpiteistä valtaosan. Yhteiskunnalta odotamme vain pientä kädenojennusta. Ilman maaseutuyrittäjiä ei ole maaseutua eikä ruokaa.
Rakastuin MTV-3:n pitkäaikaisen Pariisin kirjeenvaihtajan Helena Petäistön kolumniin Suomen Kuvalehdessä (SK 39/09). Lukekaa se! Kolumni alkaa sanoilla: ”Oh la la mademoiselle! Ei vieraille tarjottavaa päivällislihaa osteta marketeista”. Lause kuvaa ranskalaisten jopa herkkähipiäistä suhtautumista ruokaan ja syömiseen. Mutta samalla siihen sisältyy kysymys, ei marketista vaan mistä? Lähikaupasta, maatilamyymälästä, torilta, hallista? Ranskassa vaihtoehtoja on paljon, mutta meillä ne ovat vähissä: lähikaupat suljetaan, eläviä toreja on harvakseltaan isoimmissa kaupungeissa, hallit ovat vähissä ja niistäkin vain muutama (Hakaniemi, Tampere, Turku, Kuopio) on maineensa veroinen.
Maatilatoreja sen sijaan on syntynyt eri puolille maata tasaiseen tahtiin. Kannattaa nähdä vaivaa ja ajaa pidemmällekin hakemaan niistä kunnon elintarvikkeita. Laatu on taattu. Jokainen voi tietysti itse päättää, ostaako hän teollisesti valmistettua mössöruokaa oman terveytensä uhalla, vai onko valmis maksamaan hiukan enemmän hallista, torilta tai maatilamyymälästä ostetusta lähiruoasta. Jos marketissa ei vaadi laatua, sitä ei myöskään ole tarjolla. Kuuliainen kuluttaja on kaupan paras ystävä.
Parasta lähiruokaa on kotiruoka, ne perinteiset äidin lihapullat, laatikot, kastikkeet, salaatit. Michelin-tähtikokki Hans Välimäen perheessä kuulemma herkutellaan sunnuntaisin makaronilaatikolla. Olen myös kuullut huhun vai onko se urbaani legenda, että Palacen yläkerta olisi pitänyt listoillaan makaronilaatikkoa siltä varalta, että graaviloheen, muikunmätiin ja blineihin kyllästyneet vuorineuvokset olisivat ryhtyneet muistelemaan lapsuuttaan. Listan laatija osui oikeaan: siellähän he istuivat, isojen firmojen pomot ja päälliköt, itku silmässä syömässä makaronilaatikkoa ja muistelemassa menneitä. Legendaan kuuluu lisäksi se, että Palacen silloinen keittiömestari oli niin korkeasti koulutettu, ettei hän osannut tehdä makaronilaatikkoa vaan se ostettiin lähikaupasta.
Hannu Heikkinen
Lopen Pappilanpuisto Oy
Puhtaiden makujen puolesta ry
hall pj