Kaskinauris maistuu taas

Kuva: 

Nauris oli 1800-luvulla yleisesti narsku, ja hampaissa se narskahtelee 2000-luvulla yhtä rapsakasti kuin silloin. Vaikka juureksen kulta-ajat ovat jääneet kauas taa, suomalaiset pitävät edelleen sen omaleimaisen raikkaasta, täyteläisestä mausta. Nauris on myös kelpo ruokaa, jonka C-vitamiinipitoisuus on suunnilleen sama kuin perunan, mutta kaloreita on vähemmän.

Elimäellä on löydetty puuhiilien joukosta hiiltynyttä nauriin juurta. Kasken polttovuodeksi on arvioitu 80 jKr. Ilmeisesti nauriin viljely alkoikin Suomessa jo esihistoriallisella ajalla.
Suomesta kaskinauris levisi 1800-luvulla moneen maahan, muun muassa Ranskaan Petrovskin nauriin nimellä. Nauriit olivat silloin isoimmillaan  lautasen kokoisia ja yleensä vaaleita. Aikojen kuluessa vaaleat nauriit muuntuivat myös punaiseksi villityypiksi.
Vanhin Suomessa viljelty nauriskanta on kaskinauris eli huhtanauris, joka viihtyi erityisesti hiekkapitoisessa, vettä läpäisevässä maassa. Mukula nousi aivan maan pintaan, joskus sen ylikin. Kasken tuhka teki maasta emäksistä, mikä paransi kasvua ja suojasi mukulaa taudeilta ja tuholaisilta.
Nauriit varastoitiin kaskeamisen yhteydessä suorakaiteen muotoiseen kuoppaan, joka kaivettiin vettä keräämättömään paikkaan. Jäätymisen estämiseksi kuoppaan tehtiin usein riukukatto.

Nerokas naurishauta

Kun nuoret nauriit opittiin kypsyttämään suoraan kuoppiin, syntyi käsite nauriin hautaus ja samalla naurishaudaksi kutsuttu ruokalaji. Haudikkaat valmistettiin latomalla kerroksittain kuumia kiviä ja juureksia. Päälle lisättiin naatteja ja kuumaa vettä, lopuksi hauta peitettiin maalla ja havuilla tai oljilla. Nauriit hautuivat syötäväksi parissa vuorokaudessa, ja ne säilyivät pitkälle talveen.
Perinteinen hautanauris oli ravitsevaa ja vitamiinipitoista, mutta aika yksinkertaista ruokaa. Hautanauriit viehättivät ehkä juuri alkukantaisella ”tulipohjaisuudellaan”. Naurishaudikkaita valmistettiin myös nuotion tuhkassa, kiukaalla tai padassa. Halkaistu nauris syötiin jälttämällä se veitsellä muhennosmaiseksi ja pistelemällä suoraan suuhun.
Perinteisiä kaskinaurisruokia ovat naurispuuro ja -velli, kukot, piirakat ja leivät. Myös leipätaikinaa ja voita jatkettiin naurismuhennoksella.
Peruna teki kuitenkin jo tuloaan 1700-luvulla, ensin kartanoiden mailla. Talonpojat alkoivat viljellä sitä itselleen vasta 1800-luvulla, jolloin sen viljelyä kannustettiin jakamalla ilmaisia siemenperunoita.
Kaskenpolttoa alettiin pitämään luonnonvarojen tuhlauksena ja turmelemisena, koska siinä siirryttiin vuosi vuodelta uusiin paikkoihin kaatamaan ja polttamaan puita. Lopulta naurista käytettiin enää eläinten rehuna.

Nauriin uusi kulta-aika

Kaskinauris on saanut taas arvostusta uuden, ruokaperinteitä arvostavan keittiön raaka-aineena. Helsingissä saatava lajike on yleensä valkoista ja kotoisin Sodankylän seudulta. Toinen värikkäämpi muoto on Enon kanta®, jonka Enon Mansikan isäntä Kauko Heiskanen on rekisteröinyt omalle tilalleen. Enolaiset nauriit ihastuttavat voimakkaalla värillään, joka voi vaihdella kermanvalkeasta tummaan violettiin asti.

Parhaat nauriit ovat läpimitaltaan alle viisisenttisiä, pyöreitä ja kiinteitä. Myös tuoreiden nauriiden naatit ovat hyvää syötävää.

Modernisoitu, maultaan ihastuttava herkku on Markus Maulavirran kehittämä samettinen ”Kaskinauris-Ninon”, siivilöity ja vaahdotettu, kermavaahdolla ja samppanjalla  viimeistelty sosekeitto. Christer Lindgren

Kaskinauriin siemeniä saa Enon Mansikan tilalta vähintään 5 kg:n erissä, ja suurempiakin eriä on saatavissa.

Enon Mansikka
Elvi ja Kauko Heiskanen Kuusijärventie 161, Eno 013-763 197, 0400-578 460 www.kolumbus.fi/heiskanen.jari/enonmansikka.

Kotipuutarhuri voi tilata siemenensä esim. Hyötykasviyhdistykseltä.

Lisää reseptejä: Kuorrutetut kaskinaurisviipaleet ja Kaskinaurislaatikko